"SE aika kuusta"

Vaikka tänään onkin maanantai ja maanantaimasennus, koitan silti piristää mieltänne toivottamalla hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Olen halunnut pitää blogini mahdollisimman lähellä itseäni, ja kirjoittaa tavallisesta elämästä, ja tavallisen elämän havainnoista ja asioista. Siispä, tällä kertaa hyvät naiset ja herrat, etenkin herrat, saatte punastella lukiessanne minun hyvinkin avointa tilitystä siitä, millaista on olla nainen, etenkin kun tulee "se aika kuusta". Sillä eikös tämä kuitenkin ole suuri osa jokaisen naisen aivan tavallista elämää? (Keskimäärin nopeasti laskettuna nainen joutuu vuotamaan elämänsä aikana noin. 540 kertaa)

Ensinnäkin, tuo sanonta, "se aika kuusta". Ah, vihaan sitä niin paljon! Olen muutenkin luonteeltani pieni tuittupää, jos sille päälle satun, ja olen saanut NIIIIN monta kertaa kuulla lauseen: "Riikalla taitaa olla SE aika kuusta". Ihan kuin naiset eivät saisi olla tempperamenttisia ilman jotakin biologista syytä. Miksi ei vain voida kysyä, mikä on hätänä, tai miksi puran mieltäni siten kuin puran?

Ärsytyksestä puheenollen, sehän on vain fakta, että kaikki ärsyttää, puhumatakaan muista tunteista, varsinkin päivää ennen Niagaran putousten vuolainta aikaa. Annan esimerkin viime viikolta;

Oli ihana viikonlopun hidas aamu, kun heräsin ilman herätyskelloa päivänvaloon ilman mitään hoppua tai kiirettä mihinkään. Menin keittämään kahvia kuunnellen rauhallista musiikkia, nauttien yksinolosta ja vapaapäivästä täysin rinnoin. Kunnes huomaan; KAHVIMAITOA EI OLE. En löydä keittiöstä myöskään yhden yhtä puhdasta kahvikuppia, joten mitä teen; parun ja huudan pahimmat kiroukseni ilmoille, katson peiliin, ja huomaan näyttäväni harakanpesältä lähtiessäni hakemaan lähikaupasta maitoa. Kauppahenkilö kunta hymyilee ällöttävän makeasti ja sanoo "kiitos" ja "ole hyvä" ja "hyvää päivän jatkoa" siirappisimmalla äänellä, mitä olen miesmuistiin kuullut. Mulkaisen murhaavasti ja lähden painelemaan takaisin. 

Päivä jatkui melko mutkattomasti kahvin saatuani. Onneksi. Sain yllättäen ihanan siivouspuuskan, ja päätin olla maailman ihanin tyttöystävä ja siivosin koko poikaystäväni kämpän lattiasta kattoon. Hänen tullessa kotiin silittelin hänet päiväunille, menin keittiöön keitin ihanat päiväkahvit ja hain meille molemmille jäätelöä. Kunnes, SAAN KUULLA PUHUTTAVAN JOSTAKIN KAUNIISTA NAISESTA. Tottakai ajattelen heti, että minä olen maailman rumin ja kamalin, ja en ole ikinä niin kaunis kuin tämä toinen nainen, ja kuinka poikaystäväni katselee vain häntä joka kerta tavatessa. Vaikka todellisuudessa naisen ulkonäköä oli kommentoinutkin poikaystäväni kaveri. Noh, joka tapauksessa, itkuhan siitä tuli.

Tämän jälkeen seurasi pitkä mykkäkoulua muistuttava hiljaisuus, jonka aikana makasimme vierekkäin sängyllä katsomatta toisiimme, pitäen mukavan turvavälin toisiimme, koska minä omien sanojeni mukaan "tarvitsin nyt omaa aikaa ja tilaa". Kului ehkä 20min, ja kysyin poikaystävältäni miksi en saa huomiota, vaan hän katselee vain eläinvideoita. Ja samassa tajusin, kuinka itselläni ei ole kissaa, tahtoisin kissan, ja aloin vollottamaan siitä kun minulla ei ole kissaa. 

Noh, itkeminen ei jäänyt siihen kissattomuuteen. Poikaystäväni totesi pienen laantumisen jälkeen, kuinka mielialani "hieman" vaihtelevat tällä hetkellä. Ei olisi kannattanut. Suutuin, ja niin, itkin kun en voinut sille mitään. Onneksi omistan maailman parhaan miehekkeen ja tämä otti minut kainaloon, ja totesi, että näköjään minä vain oikeasti kaipasin huomiota ja ymmärrystä, vaikka ensin tuittuilin ja eristäydyin itsestäni. Siinä hetkessä tajusin, kuinka olen löytänyt ihmisen joka oikeasti ymmärtää minua, ja suolaveden erittäminen silmänsopukoistani senkun vain yltyi, nyt tällä kertaa tosin onnesta.

...Kunnes taas tajusin, että minun täytyy lähteä kotiin. Mökötin taas varmaan puoli tuntia, koska en yksinkertaisesti olisi vain jaksanut lähteä. Lähtöhetkellä sain rakkaaltani halauksen, ja minua alkoi taas itkettämään, ihan vain koska hän oli niin kiltti ja ihana. Tämän jälkeen en kyennyt kuitenkaan lähtemään puoleen tuntiin itkun takia, ja jouduin taas odottanaan toiset puoli tuntia mököttäen kun myöhästyin bussista.

Loppuiltana en ottanut mitään katsekontaktia poikaystävääni, koska minun piti selvitä bussiin itkemättä, murhasin kaikki ohikulkijat katseellani, tiputin avaimet maahan kotiovellani, itkin, kadotin laturin, itkin vähän lisää, ja nukahdin. 

Yöuneni olivat erittäin sikeät ja hyvät, eikä ihme tälläisen päivän jälkeen. Kuitenkin, tahdon sanoa kaikille tällä hetkellä noin 12-15-vuotiaille tyttärille; kukaan ei kertonut minulle koulussa, että välillä saattaa ottaa hieman hankalasti, vaikka pahin murrosikä olisikin mennyt jo ohi. Koska se on vain fakta. Ja saan todellakin olla onnellinen, että ympärilläni olevat ihmiset jaksavat katsella tätä hullunmyllyä edelleen päivästä toiseen. Sitä jokainen nainen oikeasti tarvitsee ja ansaitsee!

Piiis änd laaav! Tunnerikasta kesäkuunloppua! Minä jatkan erakoitumista ja hömppäleffoille itkemistä mökkirannassa!