Masennuksesta.

Viimeisimmästä kirjoituskerrasta on jo jonkin aikaa, joten päätin herätellä hieman blogiani eloon. Siispä aloin miettimään aiheita, joista tahtoisin kirjoittaa. Epäonnekseni huomasin, etten millään keksi mitään "järkevää" tai mielenkiintoista aihetta, josta kirjoittaa. Pyörittelin kaiken maailman aiheita Donald Trumpista kissan kehräämiseen, mutta mikään ei oikein tuntunut sopivalta. Kuitenkin hieman pohdiskeltuani mieleeni astui osittain hyvin raskaskin aihe, nimittäin masennus. Mietin hetken aikaa, että onko tämä sopiva aihe tänne lähinnä sen surullisuuden takia, (ja muutenkin, kun itse vihaan blogeja, jotka käsittelevät asiaa liian henkilökohtaisesta näkökulmasta tai liian huomion hakuisesti) mutta päätin, että kirjoitan tämän enemmän rohkaisuksi ja ennen kaikkea lisäämään ymmärrystä masennusta vierestä seuraaville.

Minua itseäni henkilökohtaisesti ärsyttää yleinen kuva, joka masennuksesta on ihmisillä/maailmalla. Iltalehdet ym. ovat täynnä otsikkoja, kun julkkikset kertovat olleensa koukussa mielialalääkkeisiin, masennuksesta kärsiviä saatetaan sanoa ainoastaan "laiskoiksi", ja pyydetään lopettamaan se "loputon itsesäälissä kääriminen". Uskon, että suurin osa näistä mielikuvista johtuu ainoastaan siitä, ettei asioista olla puhuttu tarpeeksi avoimesti ja rehellisesti. Se ei mielestäni riitä, että tiedetään ihmisen olevan tavallista surullisempi masentuneena.

Minulla on elämäni aikana diagnosoitu kahdesti masennus. Ensimmäisen kerran yläasteella lievänä, nyt keväällä keskivaikeana. Täten uskon jossain määrin tietäväni mistä puhun.

Ensimmäisenä on pakko sanoa, että masentuminen ei ole kenenkään tietoinen valinta. Kukaan ei varmasti tahdo sitä itselleen, taikka sitten läheisilleen. En usko, että kukaan meistä tahtoo elää elämäänsä sängyn pohjalla ilman sosiaalista elämää. Kukaan ei tahdo olla koko ajan surullinen, tai enemmänkin tuntematta oikeastaan mitään. Tämän perusteella on hyvinkin loogista, että parantuminen ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Mielestäni on tärkeää, että läheiset ja ystävät kannustavat ja auttavat eteenpäin, mutta kaikista pahinta on sanoa, että nouse vain nyt ylös, laiskuutta tuo on. Välillä on niitä päiviä, jolloin ihan "tavallisillakin" ihmisillä on olo, ettei vain jaksa, mutta se ei tarkoita, ettei joku muu päivä jaksaisi.

Tärkeintä on etsiä niitä positiivisia asioita elämästä. Niitä, jotka saa itsensä tekemään asioita. Itseäni on esimerkiksi auttanut ajatus siitä, että kun nyt aloitan tiskaamalla astiat, voin pyytää ystäväni tänne kahville, ja minulle tulee parempi mieli. Tai, jos nyt nousen, saatan saada keskeneräisen maalauksen valmiiksi, ja nautin maalaamisen ilosta, ja siitä kun nään luoneeni jotakin kaunista. Se, että ajattelee/kuulee koko ajan sanottavan että on laiska ja saamaton vain pahentaa asiaa.

Kuten jo aiemmin vähän mainitsin asiasta, itseäni ärsyttää suunnattomasti kuva, jonka media antaa mielialalääkkeiden käytöstä. Uskon, että suurimmalla osalla on juurikin kuva, että niihin jää koukkuun, ne vain turruttavat tms. Kuitenkin oikein käytettynä niistä on saatu lähinnä vain hyviä tuloksia. Useimmiten ongelmat syntyvät vain silloin, kun lääkäri on vahingossa määrännyt vääränlaisia lääkkeitä, tai yksinkertaisesti niitä on käytetty väärin. On tietenkin jokaisen oma asia haluaako lääkehoitoa ongelmiinsa. Itsekkin olen sitä aina viimeiseen asti vältellyt. Kuitenkin, jos siitä on todistetusti hyötyä varsinkin terapian rinnalla, miksei ottaisi apua vastaan?

Toinen yleinen mielikuva on, että masentuneisuus olisi jotenkin outoa, tai että nyt kun on mielenterveysongelma, on  varmasti läpeensä hullu. Kuitenkin fakta on, että suomalaisista joka viides sairastuu masennukseen, ja yli puolella se uusiutuu. Lisäksi nuorista joka kolmas tuntee olevansa masentunut. Jos siis syy olla etsimättä apua on, että tuntee olonsa jotenkin kummajaiseksi, voi olonsa vain suoraan tehdä helpommaksi etsimällä apua. Se saattaa olla hankalaa myöntää itselleen, varsinkin ensimmäisellä kerralla, mutta pitkällä tähtäimellä voitto on suuri.

http://i.huffpost.com/gen/3793276/images/o-DEPRESSION-facebook.jpg

Masennuksesta toipuminen voi kestää, mutta se ei ole mahdotonta. Jos rikot jalkasi urheillessa, se joudutaan kipsaamaan, ehkä jopa leikkaamaan, jonka jälkeen toipuminen alkaa. Päivä päivältä pystyt elämään normaalimpaa ja normaalimpaa elämää. Pian huomaat taas juoksevasi yhtä lujaa kuin aina ennenkin. Olet taas löytänyt oikean ja ehjän itsesi, ja nautit taas juoksemisesta yhtä paljon kuin aina ennenkin.

Tsemppiä kaikille alkavaan syksyyn! Ootte rakkaita!