Meikkasin juuri itseni siihen kuntoon, että kehtaan lähteä käymään ulkona. Tarkoituksena olisi mennä katsomaan Samun koululaisten musisointia satamaan. Tänään on ollut hyvin mielenkiintoinen päivä. Töissä oli huomattavasti vähemmän porukkaa, huomasin ettei ihmistä kannata tuomita ensivaikutelman perusteella, kävin ostamassa lenkkarit ekaa kertaa noin 10 vuoteen. Siis ihan oikeat lenkkarit, ei mitkään tennarit. Lisäksi juttelin yhden hieman vaikeamman puhelun erään ihmisen kanssa, ja minulle vain tuli fiilis, että nyt pitää tänne jakaa vähän mieleen nousseita ajatuksia.
Tajusin mm, ettei ikinä oikeesti voi tietää, vaikka kuinka suunnittelisi. Muutos, jota on suunniteltu jo monia kuukausia, ehkä vuosia tapahtuessaan saattaa pamahtaa hyvinkin pahasti in your face. Olen käynyt tätä läpi viimeisen kuukauden aikana. Muutto oli tiedossa jo jonkin aikaa, ja siihen oli aikaa valmistautua. Ja ei siinä, olen kotiutunut tänne erittäin hyvin, mutta en olisi uskonut ikävän olevan näinkin pahaa.
Muistan, kun näimme parhaan ystäväni kanssa viimeisen kerran ennen muuttoa, illan itkemisestä ei meinannut tulla loppua. Ja hän ei tosiaankaan ole ainoa, jota kaipaan. Omaa perhettä ei ikinä tulisi pitää mitenkään itsestään selvyytenä, mutta itselläni on ainakin ollut Pieksämäellä asuessa semmoinen "kyllähän ne siinä on" -fiilis. Täällä olenkin kuitenkin vaan huomannut kuinka ikävöin esimerkiksi siskontyttöjäni (mainitsemattakaan muita), joita näin ennen viikottain. Enkä ole ollut täällä edes kuukautta.
Ajattelin jotenkin, että olen jo tottunut ikävöimään, sillä osa hyvistä ystävistäni ei ole koskaan asunut samalla paikkakunnalla, ja olimme Samun kanssa vuoden verran kaukosuhteessa, mutta nyt olen vain huomannut, että ei ikävää ikävään ikinä "opi". Sen kanssa oppii selviämään, mutta eroon siitä ei pääse. Eikä se oikeastaan ole edes semmoinen asia, mihin tahtoisi oppia. Olen tässä suhteessa ainakin itse hieman lapsellinen, että koitan rimpuilla siinä ajatuksessa viimeiseen asti mikä ei välttämättä ole totuus. Helposti jää ajattelemaan, että nyt tämä on lopullista, emmekä nää enää koskaan, vaikka niin se ei tietenkään ole. Vähän niinkuin tahallaan juoksisi koulun liikkasalissa paljain varpain, että varmasti saa syylän jalkapohjaan.
Olen aina tiedostanut ystävien merkityksen, mutta nyt sen huomaa vielä voimakkaammin. Olen saanut niin monesti huomata, kuinka kaipaan jotakin tiettyä ominaisuutta tietystä ihmisestä, jota en välttämättä ole aiemmin edes huomannut. On saanut havahtua siihen, kuinka iso osa elämää nämä ihmiset oikeasti ovat olleet. Niin iso, että huomaat muistavasi juurikin asioita, joita et ole edes aiemmin tullut ajatelleeksi. Olen myös huomannut itseni ajattelemassa, että nyt se ja se sanoisi tähän varmaan näin ja näin. Tai että nyt olisi täydellinen hetki soittaa, ja pyytää hänet kahville.
Onneksi nykyään on kuitenkin helppoa soittaa, tai lähettää viestiä. Lisäksi on kaikki skypet ja facetimet, niin siinä saa jo vähän semmoista kahvipöytäkeskusteluakin aikaiseksi. Kuitenkin, halusin ehkä vain sanoa (vaikka sitä tototetaankin joka paikassa), että nauttikaa oikeasti jokaisesta hetkestä toistenne kanssa. Joku viisas on joskus sanonut, että asian merkityksen huomaa vasta kun sen menettää, ja se on todellakin totta. Saa nähdä tuleeko mun ikävä telkkaria. Myin sen juuri eilen.
Mutta kiitoksia erittäin paljon vierailustanne Rappusteni alla, toivottavasti tästä oli iloa! Nyt lähden etsimään bussipysäkkiä, ja kuuntelemaan hieman laadukkaampaa musiikkia, mitä itse tuotan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti