Minun on poltellut jo jonkin aikaa taas päästä kirjoittelemaan postausta, mutta erinäiset tekijät (kuten kirjoitukset, työnhaku, yleinen koneettomuus ym. typeryydet ja velvollisuudet) ovat hankaloittaneet harrastustani jonkin verran.
Mietinnässä on viimeaikoina pitkään ollut jo aivan tavallisena ja yleisenä, mutta silti aina yhtä kummasteltavana pidetty asia, nimittäin selän takana puhuminen. Tätä tapahtuu joka paikassa. Ja taroitan nyt todella, että joka paikassa. Epäsosiaalisen ja oudon taiteilijaluonteen omaavana olen viimeaikoina viettänyt paljon aikaa vain kahvikuppi kädessä musiikkia kuunnellen itsestäni paikoissa, johon muut sosiaaliset otukset kerääntyvät päivittelemään säätä, rankkoja työtunteja, uusia radiolällätyksiä, sekä muita ihmisiä. Väistämättä joka kerralla, oli kohteena sitten kahvila, koulu, kirjasto tai terveyskeskuksen odotustila, jossakin välissä joku aloittaa lauseensa; "Kuulitteko muuten, että se yksi...".
Ymmärrän sinäsnä, mikä viehätys paskan puhumisessa on. Teen sitä välillä itsekin, mutta yleensä se tapahtuu vain parhaan ystäväni kanssa kahdestaan sellaisesta ihmisestä, josta on aihetta, eli hän on oikeasti käyttäytynyt paskamaisesti. Esimerkkinä nyt vaikka nämä paskanpuhujat (kjeh.) Se saattaa helpottaa oloa, kun saa vähän purkaa jollekkin. Kuitenkin, en harrasta yleisillä paikoilla kovaan ääneen kuulopuheiden kuuluttamista, hävytöntä haukkumista, tai mustamaalaamista. En tiedä, olenko sisäisesti jollakin tasolla kuitenkin ihmisiä ylitse vuotavaisesti rakastava, mutta alan oikeasti fyysisesti voimaan pahoin, kun kuulen julkista paskan puhumista muista ihmisistä.
En ole hirveästi koskaan kenellekkään asiasta huudellut, mutta ala-asteella minua on koulukiusattu reilut kaksi vuotta. Minulla ei ollut oikeastaan yhtään kaveria, ja minua jätettiin koko ajan ihan avoimesti ulkopuolelle aivan kaikesta. Se on jättänyt jäljen. Olen joutunut olemaan välillä superystävällinen ihmisille, sillä en halunnut jäädä ulkopuolelle. Kääntöpuolena olen saanut myös huomata, että olemalla kiltti muille, saa myös itselleen paremman mielen (niin kliseistä kuin se taas kerran onkin.) Samalla toisaalta on oppinut arvostamaan ystävällisiä ihmisiä. Välillä tuntuu todella pahalle kuulla, kuinka jotkut puhuvat selän takana, että joku puolituttu/hyvän päivän kaveri on ollut ystävällinen esimerkiksi baarissa, mutta sitten sanotaan, kuinka ollaan oltu niin perseennuolijoita tai yli-ystävällisiä. Ollaanko tultu ajatelleeksi, että taustalla saattaa olla vain oikeasti halu sanoa, että toinen on hyvä tyyppi, tai että olisi siistiä hengata useammkinkin? Eikö se tässä vaiheessa pitäisi jo olla selvää, ettei suomalaiset kuitenkaan uskalla sanoa mitään suoraan? Kaikki tärkeä löytyy rivien välistä. Vähän niinkun äikän tekstitaidossakin. Siksipä sitä varmaan lukiossa opiskellaankin, ymmärrettäisiin paremmin muita ihmisiä.
Yksi päivä olin kuulemassa, kuinka eräästä hyvästä ystävästäni puhuttiin hyvin halventavaan sävyyn. Rohkeuden puutteen vuoksi en kuitenkaan mennyt keskeyttämään tilannetta sisäisestä kuohunnasta huolimatta, vaan kerroin kyseiselle ystävälleni, mitä olin kuullut. Tiesin jo siinä tilanteessa, etteivät puhujat tienneet läheskään kaikkea mitä tilanteeseen liittyi. Silti he uskalsivat äimistellä ja nauraa oikeasti tosi vakavalle asialle. Tilanteessa eniten hämmenti se, kuinka olin kuvitellut puhujien olevan itse kyseisen henkilön ystäviä. Heräsi myös kysymys, onko sillä mitään väliä, kuinka paljon kaveri on aikaisemmin ollut tukena, kun heti jotain sattuessa ollaan kertomassa eteenpäin osaa totuudesta. Minusta tuntui todella pahalta ystäväni puolesta, koska olen joutunut myös itse tuota samaa aikanaan koulussa kokemaan.
Ehkä se on vain osa suomalaisuutta, ettemme vain osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan, olemme kateellisia kuin muilla menee hyvin, mutta silti on noloa jos menee liian hyvin. Pöyristyttävää, jos jollakin sattuu elämässä olemaan joku ongelma, tai kriisitilanne, niitä kun ei koskaan muille tule. Siinä suhteen olemme kai hyvinkin samanlaisia naapurimaamme suhteen; kaiken tulisi olla vain aina täysin lagom. Muuten saa kuulla itsestään muualtakin kuin mv-lehdestä.
Kiitoksia kaikille lukijoille ajastanne! Tämän tyhjentävän fiiliksen saatuani kirjotuksen päätyttyä on taas mukavaa jatkaa työhakemuksien täyttämistä! Toivottavasti teksti herätti jonkinlaisia ajatuksia. Hyvää viikonloppua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti