Some = Kiiltokuvakirja ?

Useimmiten suunnittelen ja kasaan postauksiani useita päiviä ennen kuin julkaisen ne, mutta tänään tein poikkeuksen.

Tänään on nimittäin ollut yksi niistä ei-niin-hyvistä päivistä. Tänään erityisesti olen pohtinutkin sitä, mitä me oikein someen laitamme ja millä perusteilla. Tänään nämä pohdinnat myös saivat  jotkin ärsytystä säätelevät sensorit aivosykkyröissäni kutkuttelemaan.

Kyseenalaistin kuitenkin ensin itseäni. Onko tämä aiheellista kirjoittaa tästä? Päädyin kuitenkin kaiken kyseenalaistamisen ja empimisen jälkeen lopputulemaan, että jos tämä herättää minussa reaktion, on se uloskirjoittamisensa ansainnut. Toiseksi, enkö toimisi omia ajatuksiani vastaan, jos jättäisin tämän tekemättä?

Minua on monesti, erityisesti tänään ärsyttänyt ihmisten somekäyttäytyminen. Siinä ärsyttää moni asia, mutta asia, jota nyt aion käsitellä liittyy kuvaan, jonka itsestämme annamme sosiaalisessa mediassa. Minusta tuntuu, että erityisesti tämä kukoistaa instagramissa. 

Mutta siis mikä? - Liian paksu suodatin.

Erilaisiin sosiaalisiin medioihin tungetaan meistä itsestämme vain niitä parhaimpia puolia. Kuvat, joita lisäämme on otettu aina siltä parhaalta puolelta kasvojamme, vatsa on vedetty vähän sisään, kotimme ei ole koskaan likainen, parhaimmassa tapauksessa on aina varaa käydä kahvilla ja lounaalla ystävän kanssa ulkona, ystäviä ylipäätään on, ehkä jopa jokaiselle ruumiinosalle oma, ja vieläpä joka sormelle ja varpaalle löytyy varaystävät. Ulkomailla käydään rentoutumassa, paitsi nyt kun on ilmastonmuutos, niin käydään vain kerran vuodessa, ellei ole niin taitava ja uskalias reissaaja, että matkustaa maata pitkin. Joku on saanut uuden työpaikan, joku valmistuu koulusta. Lisäksi kaikille on annettu vain yksi tunne, jota näyttää. Kaikki on niin onnellista, että koko aurinkoinen maailma meinaa räjähtää.

Ymmärrän, että kaikki asiat eivät someen kuulu. Olen itsekkin kirjoittanut aiemmin kyseisestä aiheesta karvaisen tekstin. Kuitenkin, mielestäni ihmisten oikeat kuulumiset ja tunteet ovat ihan hyviä ja tärkeitä juttuja. 

Olen huomannut ihan selkeää kehitystä sosiaalisen median käyttötottumuksissa. Ollessani vielä esimerkiksi lukiossa some oli hyvin erilainen paikka (aloitin lukion vuonna 2013). Instagram tuli yleisemmäksi ehkä ollessani juurikin ykkösellä. Siihen aikaan kuvia julkaistiin paljon herkemmin ja heti hetkestä. Samaa asiaa nykyään hoitaa ymmärtääkseni Snapchat ja Instagramin Stories. Uskon kuitenkin, että näihinkin kynnys julkaista on paljon suurempi, mitä ennen ihan perus Instagramiin tai vaikka Facebookkiin. Tavallisia, feedissä näkyviä kuvia muokataan aina edes vähän, useimmiten vähän enempi. Feedin on myös oltava yhtenäisen näköinen.

Sitten, jos joku on rohkea ja kertoo omista kuulumisistaan vähän avoimemmin, ehkä toistuvasti, sitä pidetään helposti säälittävänä, ärsyttävänä tai huomion hakuisena. Ja tämä, hyvät naiset ja herrat ja kaikki siltä väliltä, on sosiaalisessa mediassa mielestäni vialla.

Luulen, että tämä sosiaalinen evoluutio johtuu ainakin osittain siitä, että sosiaalista mediaa on alettu tekemään entistä enemmän työnä. Nuorten monet esikuvat ja ihailun kohteet ovat juurikin näitä sosiaalisen median ammattilaisia. Ja hehän ovat aivan tavallisia ihmisiä siinä missä kuka tahansa muukin. Kuitenkin, heillä on "hieman" paremmat taidot tuottaa luomaansa sisältöä. Lisäksi Youtube tai Instagram ovat käytännössä heidän työpaikkojaan. En henkilökohtaisesti itsekkään ehkä puhuisi kaikista asioistani kovin avoimesti omalla työpaikalla. Näistä seikoista seuraa se, että kun yleisö unohtaa ammattilaisuus-aspektin, ja näkee heidät vain tavallisina ihmisinä, joita kuitenkin ihaillaan, saattetaan ajatella, että no tuolla tavalla sitä itsekin haluaa täällä näyttäytyä. Tai kärjistäen, että no tuolla tavalla minunkin varmaan pitäisi elää.

Fakta kuitenkin on se, ettei elämä aina ole niin helppoa ja ruusuista. Olisi ihanaa, jos näin olisi, mutta näin se ei ole. Itse ajattelen sosiaalista mediaa ainakin osittain jonkinlaisena tukiverkostona tähän elämään. Ruutujen takana on aina ihmisiä, jotka elävät tällä samalla maapallolla. En halua ajatella, että kaikki olisimme ihanassa uniikkiudessamme kuitenkaan niin erilaisia keskenämme.

Mielestäni on hienoa, että esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, mielenterveydestä, vähemmistöjen oikeuksista ja/tai tasa-arvosta puhutaan entistä avoimemmin, ja ihmiset saavat tietoa tärkeistä asioista, ja niihin uskalletaan ottaa kantaa. Kuitenkin kaipaisin vielä sellaista mikrotason avoimuutta ja keskustelua. Olisi mahtavaa, jos olisi ihan ok kertoa miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Monesti esimerkiksi mielenterveysongelmista puhutaan enemmän yleisellä tasolla, eikä kovin syvällisesti, vaikka itselläkin saattaisi kokemusta löytyä. Nämä voivat tietenkin olla kipeitä ja hankalia asioita, ja niistä puhuminen voi olla vaikeaa. Kuitenkin jos ympäröivä maailma internetissä olisi suopeampi ja avoimempi, hankalistakin asioista olisi ehkä helpompaa puhua.

Joskus olen kuullut pari perustelua ikävien asioiden julkaisemattomuudelle; "Ei kukaan halua katsella mitään ikäviä juttuja, kun alkaa itseäkin vain ahdistaa" tai "Niitä on vaan niin ärsyttävää kuunnella".  Itselleni tästä herää pari kysymystä. 1. Mikä siinä niin kovasti ärsyttää? Varmasti itselläsikin on joskus mennyt huonommin. 2. Onko sinulla kaikki kunnossa, jos välttelet ahdistavia tai surullisia tunteita?

Kaikki tämä pohdinta ja pieni ärsyyntyminen johtaa ehkä itsellä juurensa pohjimmiltaan siihen, etten ole ikinä ollut oikein sellainen small talk -ihminen. Tämä taitaa olla hyvin yleistä meillä suomalaisilla, mutta itse en jaksa aina keskustella edes siitä säästä, joka voitaisiin mielestäni nimetä meidän kansallispuheenaiheeksi. Samoin, minua kyllästyttää myös somessa kiiltokuvakirjan selaaminen. Se on sitä meidän säästä puhumista ja "ihan hyvää" -vastauksien kuulemista päivästä toiseen.

Jospa ensi kerralla kertoisit, mitä oikeasti mietit?