Kotiuduin juuri Kuopiosta pitkän päivän jälkeen tutulle pehmoiselle sängylleni, ja päätin ottaa pitkästä aikaa läppärin lämmittämään matkalla asemalta kylmettyneitä jalkoja. Huomasin, ettei ole vielä aika käyttää reikäisiä farkkuja ilman sukkiksia. Hyrr.
Sen lisäksi, että Kuopiossa minua tänään velvoittivat pari asuntonäyttöä ja kävin (jo toiseen otteeseen) koittamassa verenluovutusta, edelleen tuloksetta, juhlistimme viikonloppuna Samun kanssa ensimmäistä vuosipäiväämme (aws kui lällyä). Tämän ihmeellisen päivän kunniaksi päätin kaivella itsestäni esille sen pehmoisen ja nolon romantikko-lässyn-lää puolen, jota harvempi tietää edes olevan olemassa. Olen kasvanut Disneyn prinsessaleffojen parissa, ja sisäisesti olen todella, siis oikeasti TODELLA paksun hattarakerroksen peittämä. Rakastan lukea romanttisia kirjoja, ja kuunnella ihmisten rakkaustarinoita. Uskon (ainakin haaveissani) etten ole tälläisen asian kanssa yksin, joten päätin kertoa täällä myös meidän yhteisestä matkasta ensimmäisen vuoden varrelta.
Kaikkihan periaatteessa alkoi oikeasti jo kaksi vuotta sitten teatterin parissa. Näyttelin Edgar Leen Spoon River Antologiaan perustuvassa näytelmässä tuona keväänä, ja ilman kysieistä prokkista emme olisi uskottavasti Samun kanssa tavanneet. Reenejä oli ollut jo jonkin aikaa, ja eräs kerta (jolloin tulin tyylikkäästi myöhässä, cruiseri kainalossa, tukka miten sattuu skeittikypärän alla nolosti puuskuttaen) yleisön taakse ääni- ja valopöydän taakse oli ilmestynyt parrakas hymyilevä hipsterinnäköinen jantteri, joka käytti puhuessaan sanaa "meikä" "mä":n sijaan. Silloin kyseinen sana särähti ihan liikaa korvaani. :D Kevään kuluessa tutustuimme toisiimme, kuitenkaan ilman suurempia kuin kaverikortteja odottaen. Kuitenkin jotenkin kummallisesti satuimme joka kerta lähtemään suunnilleen samoihin aikoihin teatterilta, ja minulla oli joka kerta saattaja kotiin.
Vuosi kului, ja pidimme toisiimme yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Emme nähneet vuoden aikana kuin kerran, jolloin olin valokuvaamassa Samua ja hänen kaveriaan tanssimassa. Kuitenkin puhuimme koko ajan, että pitäisi nähdä, ilman että oikeasti näimme.
Sitten tuli yksi iltapäivä. Olin todella stressaantunut, olin juuri ollut maailman kamalimmalla ajotunnilla, ja olin menossa kotiin itku kurkussa. Kuulin puhelimeni soivan. Ihmettelin todella paljon, miksi tämä ihminen soittaa minulle, ei se ikinä soita. Meinasin painaa punaista luuria, kun olin sillä hetkellä niin hajalla, mutta vastasin kuitenkin. Puhelimen toisesta päästä kuului iloinen ääni, joka kyseli nopeasti aluksi kuulumisia, ja heti perään pyydettiin kahville. Olin hyvin hämmentynyt, mutta en voinut estää hymyä nousemasta korvia kohti. Suostuin, ja loppupäivän olinkin kuin piristysruiskeen saanut.
Kahvittelut eivät jääneet sitten siihen yhteen kertaan, niin kuin arvata saattaakin. Illat venyivät yhä pidemmiksi ja pidemmiksi. Äitini oli ihan hädässä pariin otteeseen, kun en ollut kehannut sanoa, missä olin ja miksi en ollutkaan neljän aikaan yöllä kotona :D Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä tuolta ajalta oli, kun eräs yö Samu käveli reilut kaksi kilometriä yöllä varmistaakseen, että pääsen varmasti turvallisesti kotiovelleni asti. Reppana joutui kävelemään kylmässä vielä takaisinkin.
En ole varmaan koskaan tavannut ketään, kenelle lähimmäiset olisivat niin tärkeitä. Samu toivoo kaikille ainoastaan pelkkää hyvää, vaikka saattaakin vaikuttaa suorasanaisuutensa vuoksi muulta. Olen saanut itkeä monesti ihan vain sen vuoksi, kun olen saanut huomata kuinka paljon toinen välittääkään, oli kyse sitten minusta, tai kenestä tahansa muustakaan. Hän on myös yksi suvaitsevaisimmista ihmisistä, joita olen nähnyt. Hän seisoo vahvasti omien näkemyksiensä takana, ilman muiden erilaisten tuomitsemista. Tämä onkin yksi asia, jota arvostan eniten hänessä.
Olen saanut miljoona kertaa vain ihmetellä, kuinka olenkaan saanut tavata tälläisen ihmisen. Sen lisäksi, että turhamaisuuteni pääsee täyttymäään mätsäävän ja mukavan ulkonäön puolesta, meitä yhdistää todella monet asiat; harrastamme molemmat musiikkia jossakin muodossa, rakastamme taidetta ja itsensä ilmaisemista, olemme aloittaneet yhdessä frisbeegolfaamaan, kumpaakin kiinnostaa joissakin määrin nelipyöräisen laudan päällä keikkuminen, ja viimeisimpänä olen saanut Samun hurautettua valokuvaamaan. Lisäksi pidin täysin mahdottomana ajatuksena, että poikaystäväni olisi myös kasvissyöjä, mutta onpahan tämäkin asia kunnossa :D Koen myös, että olemme kasvattaneet toinen toisiamme todella paljon ihmisinä. Sen on saanut huomata käymiemme keskusteluiden kautta, mutta myös käytännön asioissa. Ja näen sen ainoastaan positiivisena asiana.
 |
| Maailman parhaimpia koiravahteja. |
En oikeastaan osaisi kuvitella enää elämääni eteenpäin ilman toista puoliskoani. Vaikka vahvat persoonamme kolisevatkin aina aika ajoin yhteen, ja mökötämme toisillemme kun ruuassa on liikaa curryä, en vaihtaisi yhtään mitään pois. Hän on kaikkine vikoinensa juuri täydellinen. Rakastan häntä juuri sellaisena töhönä hippiäisenä, jonka on pakko tarkistaa kaikki sähkölaitteet kotoa lähtiessään samalla unohtaen avaimet oven väärälle puolelle. Saan olla hänen seurassaan juuri sellainen, kuin minä olen, olin sitten vihainen, innostunut, surullinen tai onnessani.
Me ollaan hyvä tiimi <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti