Vietin viikonlopun lähes kokonaan ystäväni Jeminan kanssa, ja mieleeni nousi monia ajatuksia ja tunteita yhdessaolon aikana. Kaikista eniten mieltäni kuitenkin kosketti yhdessä tekemämme lauantai-illan metsäretki. Sain kokea suunnatonta hyvänolon ja helppouden tunnetta tarpoessani lapsuuden maisemissa parhaan ystäväni kanssa. Tästä aionkin nyt jakaa teidän kanssanne muutamia ajatuksia, ja palaan hieman taaksepäin elämässäni, selkeyttäkseni hieman ponttiani.
Kun olin lapsi, asuimme seitsenhenkisen perheeni kanssa maalla suuressa punaisessa rinnetalossa, jonka isäni oli rakentanut juuri ennen syntymääni. Tykkäsin siitä talosta todella paljon! Meillä oli iso takapiha, jolla pelasimme usein veljeni, ja serkkujen kanssa jalkapalloa, takapöksyä, mätämunaa, ja mitä näitä nyt oli. Myös puutarhaletkulla toisen jahtaaminen oli mahtavaa. Talvisin rakensimme lumiukkoja, lumilinnoja, ja kävimme laskemassa mäkeä, joka oli todella lyhyen kävelymatkan päässä.
Vaikka viihdyimme paljon kesäisin kotona, vietimme suurimman osan lomastamme mökillä Ruuhilammella, Jäppilässä. Mökille pääsy oli kesän kohokohta. Matkalla pysähdyimme Jäppilässä Huuskon kaupalla ostamassa Amppari -jäätelöt, ja hyvällä tuurilla saatoimme saada myös Oukkidoukki -karamellit veljeni, Mikan kanssa. Mökille päästyämme saunominen, uinti, veneily ja luonto olivat aina lähellä sydäntäni.
Parhaat muistot lapsuudesta liittyvät selkeästi kesään ja mökkeilyyn. Uskoisin, että tämä johtui myös siitä, että vanhempani erosivat ollessani yhdeksän. Talomme myytiin, ja muutin äitini ja Mikan kanssa kaupunkiin. Käsitykseni kodista mureni. Vietin lapsuudenkodissani yli puolet elämästäni, ja olin tottunut ajatukseen kodista. Muuton jälkeen minun on ollut todella vaikeaa omaksua yhtäkään asuntoa, jossa olemme asuneet kodiksi. Ehkä se johtuu osittain myös siitä, että ensimmäiset neljä vuotta muutimme vuoden välein, eikä minnekkän ole ehtinyt asettua. Nykyisessä asunnossa olemme asuneet 4 vuotta, eikä tämä vieläkään tunnu oikealle kodille. Osittain senkin takia haluaisin jo muuttaa omaan asuntoon.
Palataan viikonlopun metsäreissuun. Pääsin pitkästä aikaa käymään Ruuhilammella Jeminan porukoiden luona. Vietin lapsuudessani paljon aikaa siellä. Ympäristö on tuttua, ja metsän tuoksu ympärillä on ehkä maailman paras tuoksu rantasaunan savun lisäksi.
Kävellessämme olin jopa hämmästynyt, mutta samaan aikaan hyvin kiitollinen kaikista muistoista, joita mieleeni nousi lapsuudesta. Pitkästä aikaa tunsin oloni kotoisaksi. Kehoni täytti suunnaton euforinen hyvänolon tunne. Koin kehossani suurta levollisuuden tunnetta, enkä voinut kuin vain hymyillä.
Vihdoin, kahdeksan vuoden jälkeen tunsin olevani kotona. Minun ei tarvinnut miettiä yhtään, miltä näytin, mikä fiilis minulla oli, mitä virheitä olen tehnyt. Sain olla oma itseni.
Istuessani rannalla pystyin vain hiljentymään ja kuvittelemaan veden liplatuksen jään alla. Muistot kesästä palautuivat mieleeni. Ehkä tämä paikka tuntuu myös kodilta, sillä tämä oli ainoa paikka, josta en muista yhtäkään äidin ja isän välistä riitaa...
Reissu rauhoitti todella paljon. Tuntuu siltä, että olen vihdoin löytänyt oman paikkani. Vaikka haaveilenkin Helsinkiin muutosta joskus tulevaisuudessa, tulee kotini olemaan aina Jäppilässä, niin pahalta kuin se kuulostaakin. Ihan sama, kuinka paljon dissaatte Jäppilää, se tulee silti olemaan aina mun paratiisi, taivas, piilopaikka, ja kaikista eniten se tulee olemaan mun ainoa, ja oikea koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti